PIISPAN KOSKETUS
Tartuin raskaan oven isoon kahvaan. Ovessa luki KIRKKOHERRANVIRASTO. Pelotti. Olin täyttämässä 15, olin arka enkä tiennyt miten pääsen rippikouluun. Sitä olin menossa kysymään. Avasin oven raolleen. Jo viraston nimi herätti suurta kauhua ja vavistusta. Miten minun käy jos menen sisään. Lopulta päästin oven kahvasta irti ja käännyin pois.
Kääntymys oli kokonaisvaltainen. Aloin suhtautua uskontoon ja ympäröivään yhteiskuntaan kriittisesti. Lapsuudessa äidiltä opitut iltarukoukset jäivät pois. Tilalle tulivat 1960-luvun kulttuuriradikaalien kirjat ja artikkelit (mm. Saarikoski, Lahtela, Parnasso). 1960-1970 lukujen taitteen poliittinen nuorisoliike vei mukanaan. Sen myötä vahvistui ateistinen maailmankatsomus.
Noista ajoista on yhä jäljellä opintojen vahvistama kriittinen ajattelu ja tieteellinen maailmankuva. Omakohtaisten elämänkriisien kautta kuitenkin myös hengelliset asiat alkoivat pyrkiä tietoisuuteen. Yhdessä vaiheessa nuoruuden arkuus muuttui kuolemanpeloksi. Silloin oli todettava oma voimattomuus ongelmien suhteen ja luovutettava oma tahto ja elämä Korkeamman Voiman huomaan.
Ajattelen, että ihmisen persoonassa voi olla yhtä aikaa useita, keskenään jopa ristiriitaisia osia. Hieno kuvaus aiheesta on Topias Haikalan essee "Olen kirkon lehden toimittaja, mutta uskonko Jumalaan?" (Kirkko ja kaupunki, 8.1.2020. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/essee-olen-kirkon-lehden-toimittaja-mutta-uskonko-jumalaan-). Sen ajatuksiin olen jo usean vuoden ajan voinut samaistua. Nuoruudessa omaksutut asiat elävät sovitetussa erilaisuudessa nykypersoonani kanssa.
Seurakunnan toimintaan ohjauduin periaatteessa samalla tavalla kuin aikanaan siitä pois: pelon ajamana alfa-kurssille ja sieltä mukaan musiikkityöhön. Vastaanotto oli monelta osin koskettavaa ja liikuttavaa, vaikka en ollut edes kirkon jäsen. Tosin sitä ei kukaan kysynytkään. Täysjäseneksi tulin vasta vuoden 2014 seurakuntavaaleissa kun ehdokkaan piti olla rippikoulun käynyt ja konfirmoitu. Alfa-kurssini hyväksyttiin rippikouluksi ja konfirmaation sain päivystävältä papilta 4 tuntia ennen kuin ehdokassuostumukset piti jättää Kirkkoherranvirastoon (!).
Seurakunnan hallinto ja käytännön toiminta alkoivat tulla tutuiksi. Kirkolliskokousvaalien järjestelyjen myötä myös kokonaiskirkon himmelit ja piispojen merkitys alkoivat hahmottua kirkon työssä. Inhimillisen kokemuksen tasolla kuitenkin merkittävintä on ollut se, miten koen kirkon viestin tunnetasolla. Heijastuuko puhujan olemuksesta, ilmeistä ja eleistä se, että hän puhuu juuri minulle, iloisena, valoisana, tosissaan ja rakkaudellisesti hyväksyen.
Yksi tällainen ihminen on Mikkelin piispanvaalin ehdokas Mari Parkkinen. Hänen sanomanaan kirkon ydinviesti koskettaa myös tällaista emeritus ateistia ja evp pakanaa. Tässä näen piispan tärkeimmän tehtävän: koskettaa sanoillaan ihmisiä ja sillä tavoin kutsua mukaan aivan tavalliseen arkiseen elämään Jumalan yhteisössä sellaisina kuin olemme. Piispan tehtävä on kertoa, että enää ei tarvitse pelätä. Olet turvassa, rakkauden ympäröimänä.
Kauko Mäkinen